maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kyllä siitä vielä koira tulee


Yksi ilta kävimme Lystin kanssa pellolla juoksentelemassa. Tyttö näytti jälleen kerran juoksevan täysin silkasta rakkaudesta juoksemiseen. Se on sen mielestä ehkä kaikkein kivintä maailmassa. Kovin vauhtispurtti tuli lenkin lopussa, kun metsästä pongahti jänis näköpiiriin. Lysti lähti jahtaamaan jänö raukkaa 100 lasissa, eikä kutsuhuudot tietenkään auttaneet. Jänis näytti kuitenkin pärjäävän hyvin nopeudessa, eikä Lysti sitä lopulta kiinni saanutkaan. En kyllä tiedä olisiko se osannut sille mitään tehdä, vaikka olisikin saanut jänön kiinni.

Siitä jäin miettimään saalis- ja riistavietin eroa. Missä se ero kulkee? Etsin tietoa ja viisastuin tietäen nyt, että saalisviettiin tarvitaan näköärsyke ja näköärsykkeen kadotessa saalisviettikin usein laskee tai loppuu kokonaan. Riistaviettinen koira sen sijaan hakee riistaa jo ennen näköärsykettä eikä se lopeta, vaikka riista häviäisikin välillä näköpiiristä. Riistavietillä turvataan ravinnon hankinta. Lystillä on siis ainakin riittämiin saalisviettiä.


Tottistreenit ovat toistaiseksi menneet ihan mukavasti tosin aika nopeasti meitä kehoitetaan kokeilemaan uusia asioita. Nyt kolmen kerran aikana olemme käyneet jo sivulle tulon, seuraamisen, noutamisen, henkilöryhmän läpi seuraamisen, liikkeestä istumisen ja maahanmenon (ohjaaja pysähtyy myös tässä vaiheessa) ja maassa odottamisen toisen koirakon ollessa kentällä. Muistelen viime syksyn beussileiriltä, että jääviä liikkeitä ei kannata harjoitella  vielä nuorella koiralla ainakaan kovin pitkiä aikoja. Muutenkin seurattamiset ja muut saavat olla lyhyitä pätkiä joista heti palkka kun koira menee toivotulla tavalla. Seuraamisen imutan vielä jauhelihalla, joten ruokapalkkaa tulee jatkuvasti. Kotona treenatessa palkkaan pelkän sivullle tulonkin lelulla ja esimerkiksi makuulleen menosta, istumisesta ja noutamisesta palkkaan myös leikillä.

Luulen, että meille opastetaan näin alkuun liki kaikki liikkeet, jotta osaamme itsenäisesti niitä sitten jatkossa treenata. Tuskin kukaan kuitenkaan olettaa, että viikossa hallittaisiin kolmea uuttaa asiaa.

Ensimmäiset jälkitreenit menivät hyvin. Olin aiemmin samalla viikolla tehnyt jo yhden pienen peltojäljen, jotta Lystille muistuisi talven jälkeen mieleen, mitä jäljestys on. Treeneissä tein Lystille kolme jälkeä ja ajoin kaikki peräkkäin. Ohjeistus oli hieman erilainen kuin syksyn leiriltä saamani. Ohjaajamme kehoitti minua kulkemaan paljon taaempana koirasta ja antamaan koiran tehdä työnsä rauhassa. Tällä tavalla Lysti ajoi kaikki jäljet kovalla vauhdilla, mutta kuitenkin enimmäkseen jäljen päällä. Leirillä neuvottiin ohjaamaan koiraa melko lyhyellä hihnalla ja pitämään koira maltillisessa vauhdissa, mutta löysäämään heti kun se löysi namin askeleen päältä. Näin koira oppii kulkemaan jälkeä lähes askel askeleelta ja maltillisesti. Kysyin jälkiryhmäläisiltämme, miten nämä kaksi tapaa voivat erota niin paljon toisistaan ja he arvelivat "askel askeleelta" -jäljestyksen kuuluvan enemmän pelastuskoirapuolelle. Palveluskoirajäljellä kun ei ole kokeessa aikaa jäädä edes joka toista askelta nuuhkimaan. 

Ja näin saatiin taas nuoren koiranohjaajan pää mukavasti sekaisin.

En tiedä vielä minne koiraharrastus meidät lopulta kuljettaa, mutta en halua lyödä mitään lukkoon ennen kuin vähän katsotaan mihin meistä koirakkona on. Pelastuskoirapuolikin kiinnostaisi, mutta tämä kausi treenaillaan kyllä kaikessa rauhassa jälkeä, esineruutua ja tottista.

Jälkitreeneissa saamme säännöllisesti harjoitella myös esineruutua. Lystille kerta oli ensimmäinen. Vieras ihminen vei Lystin lelun metsään ja näytti sitä Lystille houkuttelevasti. Lähetin Lystin hakemaan ja hienosti se lelunsa löysikin. Takaisin tulo ei vaan mennyt niin hienosti. Lysti lähti lelunsa kanssa viilettämään pitkin pöpelikköä, eikä sitä huvittanut tuoda lelua minulle nyt kun se vihdoin pääsi vapaaksi uuteen metsään juoksentelemaan. Arvasin sen niin tekevän ja mainitsinkin asiasta etukäteen ohjaajallemme. Tottahan se lopulta luokse tuli, mutta kyllä meidän tuota noutamista sietäisi vähän lisää harjoitella.


Kädestä syöttämisestä ei sitten tullutkaan yhtään mitään. Lysti ei yksinkertaisesti suostu siihen. Se nuolee ja näykkii ruokaa vähän ja lähtee sitten häntä koipien välissä karkuun. Se saattaa jäädä pyörimään ympäri asuntoa levottomana, mutta ei tule syömään kädestä ruokaansa. Liekö se ajattelee, että niin kauan kun ruoka on ihmisen kädessä, niin se on sen ihmisen ruoka. Namit ja jauhelihat kyllä kelpaavat esimerkiksi koulutuksen yhteydessä, mutta nuo luut ja ateriapötköt jäävät kyllä emännän käteen sulamaan. Tuo "syöttämistilanne" tuntuu olevan niin stressaava Lystille, että taidan jättää sen suosiolla pois ja tyytyä vain siihen, että se antaa ihmisen istua vieressä ja liikkua lähellä ruokailun ajan. Tarkoitus oli kuitenkin vain siedättää koira siihen, että ruokaa ei tarvitse puolustaa, eikä vieraita saa todellakaan näykkiä, vaikka ruoka olisikin edessä.

Loppuun tallikuvia





Kolmas pyörä...







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti